K: Mun päässä on oikee myrsky. Sitä vois kutsua oikeesti myrskyksi vesilasissa. Tunteet ja ajtukset heittelee ku rodeohevonen ratsastajaa Preerian pölysellä aavikolla. Nyt vähänku olo helpotti, oli helpompi tulla kirjottelee jotai tosi filosofista tänne blogin puolelle :---)
Oon ollu mun pään sisällä tosi vaiketten valintoje edessä jo pitkän aikaa. Pitäiskö päästää irti, pitäiskö palata vanhaan, vai uskallanko ottaa jo uuden askeleen ? Välillä tosiaan on meinannu usko loppua, ja oon jo suurinpiirtein rukoillu jotain kaikkitietävää ratkaseen nä mun ikuiset ongelmat. Noi kaikki ongelmat sotii toisiaan vastaan ku Saksa ja Venäjä Maailmansodassa, mutta niistä koostuu kaikki ne pienet solmut tällä hetkellä mitkä kiristää mua. Toi irti päästäminen ei sinänsä oo mikään ongelma, koska kenestäkään tai mistään en todellakaan oo päästämässä irti, ehkä vaan höllentämässä otetta, antamassa niille tilaa. Oon meinaan vihdoin saanu itelleni hakattua päähän, että mä en enää oo yksin! :-) Mä oon saanu ympärilleni oikeesti uusia aivan ihania ihmisiä, joittenka kanssa voin olla mitä oon, en muuta. Oon myös lassonnu jostain vanhoja ihanuuksia, kenen kanssa on taas lähentyny.
Rakkaus, no sekin on se minkä kanssa mulla on viha-rakkaussuhde. Se aiheuttaa niin paljon päänvaivaa, mutta toisaalta se on sitä ihanaa kutkutusta mahanpohjassa. Mikään rakkaustarina ei oo täydellinen, ei mikään. Jopa mä oon palannu maanpinnalle, vaikka välillä elänki mun vaaleenpunasissa pilvilinnoissa. Niinku Scorpionsin laulussa sanotaan: "Etsi tieltäsi ruusuja, mutta varo niiden okaita" Rakkaudesta mä en oikeen osaa puhua sen enempää täällä blogissa. Se on vaan se asia, mikä tekee maailman ihmisistä niitä maailma onnellisimpia ihmisiä, ja niitä maailman epäoonneikaimpia ihmisiä. Se riippuu rakkaudesta, niin mä sen ajattelen.
Tää postauksen kirjottaminen on tosi paljo vapauttanu mun mieltä sellasesta angstikahleesta. Mulla oli alkuillasta tosi paha mieli, aika monestakin syystä, mutta tää syvällinen avautuminen, ja yhet älyttömän hyvät uutiset parantaa mielialaa urakalla!
Siitä mieleen tulikin siitäkin avautua. Siitä et ku mä jotenkin turhan usein kahlitten itteni siihen angstikahleeseen. Vaikka mulla ois sen avain kädessä, en periaattestakaan halua sitä lukkoa avata. Mä vaan odotan että joku muu avaa sen. Joskus oikeen nautin siitä, että saan sotkee itteni sellaseen soppaan että pois ei ole tulemista, tai että saan keittää semmosen sopan, johon sotken mahdollisimman paljon eri ihmisiä. Jossain määrin, mä välillä mietin et kuinka sairas mä oonkaan. Nautin siitä että saan itelleni, ja ehkä tarkotuksella toisilleki ihmisille pahan mielen? Mutta se on mun tyyli puolustaa itteeni, ja mun arvoja.
Jäi vähän sekavaksi tyngäksi, mutta sainpahan taas paremman mielen ! :--)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti